Hämärät kesäyöt, taivas on haalean keltainen, viileä, ja moottoritiellä kulkevien autojen humina kuuluu, jos on ihan hiljaa. Uskaltaisinko puhua, uskaltaisinko, ehkä hipaisenkin vain olkapäätä. Minun on kylmä, sinä huomaat, ainahan sinä. Tuoksusi, lämpösi, tunnen, haistan, koen sen kaiken. Suljen silmäni, nojaan pääni olkapäähäsi, haluan olla tässä ja nyt, en lähteä mihinkään. Tuulee, havahdut, kuin horroksesta. Hämmennyn, silmieni takana valo sammuu, tiedän minne sinä lähdet, tiedän. Et vilkaise taaksesi, jätät minut hämärään. Jätät kylmän, minäkin jättäisin. Hän on lämmin, kaikkea sitä mitä minäkin joskus olin. Yritän, joka päivä. Ehkä jonain päivänä, mutta eikö silloin ole liian myöhäistä. Jos kuiskaan liian myöhään korvaasi sanoja, uskotko niitä sitten, vai tuntuuko sinusta, kuin tuuli kutittaisi vasten tahtoasi? Minä olen tuuli, sadepisarat iholla, kyyneleet poskilla, kaulalla, auringonlasku. En enää nouse, jalkani eivät kanna, miksi kantaisivatkaan? Ainoa asia, joka minut auttaa, auttoi, takaisin ylös, olet sinä. Ja mitä järkeä missään enää on, jos sinulla on joku muu, jota voit pidellä. Joku lempeä, kaunis, säteilevä. Uskomaton. Järkkymätön. Mikään ei horjuta häntä, ei sinua, mutta minä. Kaadun pienestä puhalluksesta, rikkoudun kuin saippuakupla. Katoan, kadotan itseni, suunnan. Jos suuntaa ei ole, pitääkö jäädä paikalleen? Jatkaa? Kuinka osaisin, jos suunnannäyttäjäni on poissa. Kaatumattomissa. Seisomassa tarkalleen siinä pisteessä, johon minä hänet jätin, juuri sellaisena, kuin haluan hänet aina muistaa. Kauniina, kirpeänä, hypähdyksenä vatsanpohjassa. Turvana, omanani.